I osa
Kiinassa
maalaustaide kohotetaan kaikkien muiden taiteenlajien yläpuolelle*,
koska ajatellaan, että sen avulla on mahdollista paljastaa
maailmakaikkeuden salaisuus. Verrattuna runouteen, kiinalaisen kulttuurin
toiseen vuorenhuippuun, maalaustaide ruumiillistuessaan alkuperäisessä
tilassa, kykenee luomisen tapahtumien ilmaisemisen lisäksi
osallistumaan itse niiden eleisiin. Uskonnollisten suuntauksien
ulkopuolella esimerkiksi tietyissä zen-buddhalaisissa traditioissa,
maalaustaidetta pidetään hengellisenä harjoituksena.
Maalaustaide
perustuu pääfilosofiaan, jonka tarkoitus on tuoda ilmi tarkat kosmologiaan, ihmisen
kohtaloon sekä ihmisen ja maailmankaikkeuden suhteeseen liittyvät käsitykset. Maalaustaiteen soveltaessa tämän filosofian käytäntöön, se
esittää erityisen kokemisen ja elämisen tavan. Sen pyrkimyksenä on luoda
pelkän representaation sijaan välitila, jossa todellinen elämä on
mahdollista. Kiinassa taide ja elämäntaito ovat sama asia.
Tästä
näkökulmasta kiinalainen esteettinen filosofia tarkastelee kauneutta
aina suhteessa totuuteen. Täten traditio esittää taideteoksen arviointia
varten kolme sen taidokkuutta arvioivaa tasoa, jotka ovat
neng-p'in 'täydellisellä lahjakkuudella tehty työ',
miao-p'in 'yliluonnollista olemusta ilmentävä työ' ja
shen-p'in 'jumalallista henkeä ilmentävä työ'*. Määritelläkseen kaksi ensimmäistä tasoa
neng-p'in ja
miao-p'in pystytään nimeämään useita alatermejä, jotka nousevat toisinaan esiin kauneuden käsitteen yhteydessä. Sen sijaan termiä
shen-p'in
käytetään ainoastaan työstä, jonka sanoinkuvaamattomat ominaisuudet
näyttävät yhdistyvän alkuperäiseen maailmankaikkeuteen. Ideaali, joka
johdattaa kiinalaista taiteilijaa, on luoda elävä mikrokosmos, jonka
pohjalta myös makrokosmoksen toiminta tulee mahdolliseksi.
Huom. On myös olemassa taso 'kategorioiden ulkopuolella'
i-p'in 'spontaania kykyä ilmentävä työ'. Tässäkin kohdassa on syytä huomata lähtökohtainen ihmisen ja luonnon välinen yhteisymmärrys.
*Maalaustaiteen johtava asema tuodaan esille kaikissa
kiinalaisissa tutkimuksissa. Länsimaisen taidehistorian piirissä mm.
P.Swann ja W. Cohn ovat kirjoittaneet aiheesta; P. Swann "Kiinalaiset
pitävät maalaustaidetta ainoana todellisena taiteena" ja W.Cohn "Pitkän
aikaa kiinalaiset ovat pitäneet maalaustaidetta yhtenä ihmisluonnon
nerouden elävimpänä ilmentymänä ja heidän maalauksensa ovat myös heidän
maailmankäsityksenä summa".
Yleisesti teoksesta:
Tyhjä ja täysi pyrkii esittelemään kiinalaisen estetiikan keskeisimmät
perusajatukset. Teoksen metodi on semioottinen toisin sanoen kirja ei sisällä
kaikkia aiheeseen liittyviä tutkimuksia ja historiallisia virtauksia,
eikä myöskään kaikkia kiinalaisen maalaustaiteen tekniikkaan liittyviä
termejä. Teoksen kokoavan idean taustalla on ajatus, että kaikki teoreettiset suuntaukset syntyvät tietyssä
kulttuurisessa kontekstissa ja sisältävät implisiittisesti tämän
kulttuurisen kontekstin tuottaman osan, joka on tarpeellista tuoda
esiin. Samoin maalauksen tekniikkaan liittyviä termit eivät ole
kulttuurikontekstistaan irrallisia elementtejä, vaan muotoutuvat tietyssä kulttuurissa tiettynä aikana täysin
orgaanisesti erilaisin tavoitteeineen ja kompositioon liittyvine
lakeineen. Kirja tarkastelee kiinalaisen estetiikan käytännön
sovelluksia, toimintaa ja sisäistä rakennetta. Kirja on jaettu kahteen
osaan. Ensimmäinen osa keskittyy esittelemään aihetta yleisesti tarkastellen
kiinalaiselle estetiikalle keskeistä tyhjyyden käsittettä. Toisessa
osassa tarkastellaan tiettyjen taiteilijoiden maalauksia välillä
teoreettisesta ja välillä teknisestä näkökulmasta. Kirjan tavoitteena on
antaa lukijalle käytännön valmiuksia kiinalaisen maalaustaiteen
arviointiin.
Referoitu François Cheng'in 1991 ilmestyneestä teoksesta Vide et plein.
Riikka A.H.